Muutama vuosi sitten juuri ukkosmyrskyn kynnyksellä terassin kaiteelle istahti takkuisen ja vanhan oloinen pikkupapukaija pitäen niin pirskatinmoista meteliä, ettei takuulla tiennyt talossa asustavasta kissasta. Se oli kesy ja söi kuin hevonen tarjottua leipää ja pullaa suoraan kämmeneltä. Se söi vielä sittenkin kun sillä silmät jo painuivat väsymyksestä umpeen, nokki ja nokki, -murusen kerralaan.
Kaksi yötä se vietti sille sisutetussa pienessä kissan kuljetuskopassa suojassa sateelta ja petolinnuilta. Siellä se torkkui ja nukkui orrellansa kuin umpikuuro, noteeraamatta meitä laisinkaan, vaikka käytiin kaikki kurkkimassa, kissakin. Kopan ovi oli aina auki, ja sillä oli vapaus mennä ja tulla, jos olisi ollut vaikka ihan naapurustosta kotoisin. Koska se ei näyttänyt tekevän lähtöä, päätimme, että se saa muuttaa meille, ja heti viikonlopun jälkeen arkiaamusta painumme ostamaan sille häkin tarvikkeineen.
Mutta toisin kävi. Maanantaina, heti aamuauringon noustessa se alkoi viserrellä ja kikerrellä, terhakkaasti se räpytteli siipiään ja pörhisteli ihan uudella tavalla. Kun se oli sukinut perusteellisesti sulkansa, se teki kauniin kaarilennon palaten istumaan hetkeksi valkoiselle kaiteelle. Vautsi, kuinka komea se olikaan, ihan kuin eri lintunen; me ihasteltiin sitä ikkunan takaa. -Sitten se lähti, määrätietoisesti ja lujaa vauhtia se hävisi kattojen taakse. -Toivomme yhä sydämestämme, että sillä oli oikea suunta, omaan kotiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti